Kerran lapsena istuin kotipihamme rikkinäisessä kiikussa ja vieressäni keinui kaverini, jota olin nähnyt harvoin. Kerroin hänelle muutama vuotta vanhemmasta naapuristani, joka oli pari päivää sitten esitellyt jalkapallotaitojaan. Hän oli pomputellut jaloillaan palloa ilmassa ja hetken aikana saanut parhaaksi tuloksekseen neljä pompautusta peräkkäin. Se oli mielestäni todella vähän.

Katsoin naapurin ikkunaan ja sanoin kaverilleni, että siellähän hän onkin. Huusin sinne jotakin, enkä yhtään välittänyt siitä, oliko siellä ikkunan takana oikeasti ketään. En ainakaan huomannut.

Hän valehteli usein. Hän esimerkiksi väitti, että hänen koulukaverinsa on keksijä, joka oli mm. rakentanut taskulaskimesta ja jäätelötikusta joystickin. Ikäisilleen hän ei kuitenkaan valehdellut, eikä kiusannut muita kuin itseään fiksumpia ja nuorempia. Aina kun hänellä oli luokkakavereita mukanansa ulkona, hän kiusasi heidän kanssaan meitä talon nuorempia ihmisiä. Hän sanoi joskus, että hänen vain pitää esittää heille.

Hän oli myös sitä mieltä, että yskin ihan liian hiljaa.

Myöhemmin hänen isänsä kertoi äidilleni, miten häntä harmitti, kun hänen poikansa ei halunnut jatkaa enää jalkapalloharrastustaan. Hän oli kuulemma enemmän kiinnostunut musiikista ja hänellä olikin oma bändi nimeltä Eat Metal. Luultavasti hän oli kosketinsoittaja, koska siihen malliin hän kerran oli näppäillyt sormillaan ilmaa viereisellä bussinpenkillä.

Ja hänen isänsä oli ulosottomies, jolla oli tapana ottaa ihmisiltä ulosottamiaan tavaroita itselleen. Heidän asuntonsa sijaitsi kerrostalon alimmassa kerroksessa ja sen alle oli kaivettu kotoisa luola. Sinne perheen isä aina kätki anastamiaan tavaroita. Muistan pojan sanoneen minulle kerran siitä. Että sinne pääsivät vain harvat ja valitut.

Olin siellä unessani. Tykkäsin paikasta. Ainoat esineet, joita muistan nähneeni siellä olivat kuitenkin kosketinsoittimia. Niissä oli lappuja, joissa luki ”to do!” joten ajattelin, että ne olivat rikki ja niitä oltiin korjaamassa.

Ajattelin, että minäkin haluan oman luolan.